Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistäminen on ohjausta ja opetusta tarjoavien instituution lakisääteinen velvoite (Perustuslaki 1999/731, § 6/; Laki naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta 1986/609; Yhdenvertaisuuslaki 1325/2014; Nuorisolaki 1285/2016, Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014). Velvoitteesta huolimatta tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistäminen typistyy usein organisaatioiden arkistojen perällä pölyttyviksi tasa-arvosuunnitelmiksi, joiden olemassaolosta ei tiedetä ja joiden ylevät tavoitteet eivät muunnu arjen toimintarutiineiksi.
Opetushallituksen vuonna 2019 peruskouluille toteuttaman kyselyn mukaan vain reilulla puolella vastanneista oli käytössä koulukohtainen tasa-arvosuunnitelma. Noin 40 % vastaajista ilmoitti, että he noudattavat kunnan tai seutukunnan suunnitelmaa, suunnitelmaa ei ole tai sen laatiminen oli kesken (OPH 22.10.2020). Vaikka tasa-arvon edistämisvelvoite koskee kaikkia opetus- ja ohjaustehtävissä toimivia, tulee toiminnallinen tasa-arvosuunnitelma olla tehtynä vain oppilaitoksilla (ei esimerkiksi kunnan nuorisotoimella tai yhdistystoimijoilla).
Potentiaali-hankkeen verkkokyselyn tulosten mukaan tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta edistetään useimmiten opetuksen ja ohjauksen toteuttamisessa. Seuraavaksi yleisintä tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistäminen oli vastausten mukaan jatko-opintoihin ohjauksessa sekä oppilas- ja opiskelijahuollossa. Kahdeksan prosenttia vastanneista ilmoitti, ettei työpaikalla ollut konkreettisia käytäntöjä ja 12 prosenttia ei puolestaan tiennyt työpaikkansa tilannetta. Joka viides vastaaja ei siis ollut tietoinen työpaikkansa tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta edistävistä käytännöistä.
Kyselytutkimusten perusteella vaikuttaa siltä, että tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistäminen on monin paikoin heikoissa kantimissa. Kuitenkin monessa organisaatiossa on kehitetty erilaisia toimintamalleja tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämiseksi, joita myös noudatetaan. Tässä kirjoituksessa esittelen haastattelemiemme ohjaus- ja opetustyön ammattilaisten kuvaksia tilanteista ja keinoista, joilla tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta ohjaus- ja opetustyön arjessa edistetään.
Nuorisotyössä edistetään tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta ei-sukupuolittavalla kielenkäytöllä sekä haastamalla stereotypioita
Nuorisotyössä ohjaajina toimivat haastateltavat kertoivat edistävänsä tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta useimmiten kiinnittämällä huomiota sukupuolittavaan kielenkäyttöön. Ohjaajat kertoivat välttävänsä ohjattavien sukupuolittamista sekä käyttävänsä sukupuolineutraaleja termejä tai puhuvansa mies- ja naisoletetuista.
Lisäksi nuorisotyön ohjaajat kertoivat pyrkivänsä tasa-arvoiseen työotteeseen haastamalla perinteisiä sukupuolirooleja omalla esimerkillään.
”Joo, kyllä me ollaan sitä ihan tietoisesti rikottu välillä sillain että se onkin työpari [nainen] joka on mennyt näihin autokeskusteluihin mukaan innokkaampana ja toisaalta mä [mies] oon ehkä se joka, ite korjailee omia vaatteitaan ja ompelee, että jos talollakin on jotain joskus korjattu huonekalua tai muuta niin mä oon se joka kaivaa sen neulan ja langan ja aletaan nuorten kans korjaamaan.”
(Ohjaaja, nuorisotyö, H13.)
Lisäksi osa nuorisotyöntekijöistä kertoi käyvänsä keskusteluja sukupuoliin liitetyistä stereotyyppisistä ominaisuuksista ohjattavien kanssa:
”..et tohon sukupuoleen liittyen, et mitä keskusteluu me ollaan paljon käyty, siitä miehen roolista. Et voiks mies olla avunsaaja, heikko, näyttää tunteita. ”
(Ohjaaja, nuorisotyö, H5.)
Yksi nuorisotyön ohjaajista kertoo myös työpaikalla kiinnitettävän huomiota palkattavien hakijoiden maahanmuuttajataustaisuuteen painottaen työntekijöiden moninaisuutta. Rekrytoimalla muualta Suomeen muuttaneita henkilöitä tahdottiin tarjota nuorille samaistuttavia kokemuspintoja myös nuorisotyössä.
Sukupuoliin ja sukupuolirooleihin liittyvä keskustelu ja toiminta vaikuttivat pääosin hyvin juurtuneilta haastattelemiemme nuorisotyöntekijöiden organisaatioihin. Kuitenkin myös tasa-arvon toteutumista estäviä käytäntöjä kerrottiin olevan. Eräs haastateltavista kertoi, että työn johdon ohjeistusten mukaisesti heidän täytyi tilastoida nuorisotalolla kävijöiden sukupuolijakaumaa ja suunnitella päiväkohtaisia ohjelmia tilastotiedon mukaan niin, että tytöille tarjotaan ”tytöille sopivaa” tekemistä ja pojille ”pojille sopivaa” tekemistä. Kyseinen menettely ei ole tasa-arvoinen ensiksikin siksi, että se pakottaa ohjaajat sukupuolittamaan ohjattavansa ulkoisiin ominaisuuksiin perustuen sekä siksi, että käytäntö olettaa tyttöjen ja poikien olevan yhtenäisiä ryhmiä, joita kiinnostavat juuri sukupuolen mukaan tietyt asiat ja joiden pariin tulee tästä syystä ohjata.
Jatko-opintoihin ja työelämään ohjaamisessa tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämisen keinot vaihtelevat
Aineistossamme oli yhteensä kuusi haastateltavaa, joiden pääasiallinen työnkuva oli ohjata nuoria jatko-opintoihin tai työelämään. Heistä kolme työskenteli opinto-ohjaajina, kaksi Ohjaamoissa ja yksi TE-toimistossa. Haastateltavat edistivät tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta työssään esimerkiksi jakamalla tietoa ammateista ja niiden palkkauksista, tuomalla moninaisia esikuvia esiin uravalintamateriaaleissa sekä kannustamalla ja vahvistamalla ohjattavien itsetuntoa
Yhteistä näille kuudelle haastateltavalle oli se, että he kertoivat käsittelevänsä hyvin paljon ammatteihin liittyviä stereotypioita ohjattavien kanssa ja pyrkivänsä jakamaan ajantasaista tietoa työtehtävistä ja ammattien edellyttämistä kyvyistä ja valmiuksista.
Eritysesti opinto-ohjaajat kertoivat käyttävänsä ohjauksen tukena tilastotietoa eri ammateista ja ammattien palkkarakenteista. Tilastotiedon avulla he halusivat jakaa tietoa oppilaille ammattialojen sukupuolijakaumista sekä käsitellä sukupuolten palkkaepätasa-arvoa ja myös kannustaa tekemään yllättäviä ja ei-itsestään selviä koulutusvalintoja.
”Ylelläkin oli mielenkiintoisii tilastoja vaikkapa poliisin ammatin sukupuolijakauman muuttumisesta vuosikymmenien varrel et se on tällä hetkellä tullu aika suosituks tyttöjen keskuudessa. Tämmösten tilastojen valossa aloitettiin keskustelut ja, rohkaistiin oppitunnilla miettimään sitä että voi tehdä sukupuolistereotypioita kyseenalaistavan tai vastaan olevan valinnan.”
(Opinto-ohjaaja, peruskoulu, H14.)
Haastattelemani lukion opinto-ohjaaja kertoi käyttävänsä palkkatilastoja osana ohjausta ja totesi, että nuoret ovat hyvin kiinnostuneita siitä, miltä alalta saa mitäkin palkkaa. Mielenkiintoisen vertailukohdan lukion opinto-ohjaajan kertomaan muodostaa toinen Ohjaamon työntekijä, jonka ohjausvälineisiin ei kuulunut rutiininomaisesti palkkatilastojen esitteleminen eikä hän tunnistanut ohjattavien olevan juurikaan kiinnostuneita eri alojen palkkauksista. Olisikin tärkeää, että myös muissa ohjauksen instituutiossa, kuin kouluissa, voitaisiin käsitellä työelämän tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta yleisluontoisesti. Koska Suomessa ammattialat, ja sitä myötä myös palkkaus, ovat vahvasti sukupuolittuneita, tulisi palkkausta käsitellä myös sukupuolinäkökulmasta. Itseohjautuvimmat nuoret todennäköisesti ottavat selvää eri alojen palkkauksista omatoimisesti, mutta ohjauksessa tulisi huolehtia siitä, että myös muut nuoret saavat ajantasaista tietoa työelämästä ja palkkauksesta ja voivat tehdä mahdollisimman informoituja päätöksiä.
Ohjaamoissa kerrottiin kiinnitettävän erityisesti huomiota uravalintamateriaaleihin ja siihen, että uravalintamateriaalien esikuva-ammattilaiset edustavat moninaista joukkoa.
”…me luotiin sinne vaikka sellasia malliesimerkkejä CV:stä, et millasii CV:itä sä voit tehä nii siinä me ihan tarkotuksella tehtiin henkilöitä, jotka eivät sukupuolittuneet mitenkään. Et niitten nimikin oli jo sellanen, et ei pysty määrittelemään sukupuolta. Tehtiin siellä niin että, stereotypisesti nyt siinä nimellä naisoletettu onkin hyvin teknisellä alalla ja hyvin teknisellä pohjalla ja et yritettiin siinä selkeesti.”
(Ohjaaja, Ohjaamo, H1.)
Myös sukupuolittuneisiin valintoihin liittyen haastateltavien välillä näytti olevan eroja sen suhteen, miten he kokivat oman asemansa osana ohjattavien valintaprosessia. Osa opinto-ohjaajista koki, että heidän roolinsa ei ole ehdottaa eri koulutus- tai urapolkuja, vaan nuorten on itse keksittävä ja sanallistettava omat valintansa.
”…se on oikeastaan ohjauksen, eettisten periaatteiden vastasta että minä alan ehdottelemaan jotakin vaan kaikki lähtee aina opiskelijasta itsestään. […] Mutta en ehdota [alaa tai koulua]. Se ei minusta ole oikeen. Tästä oon hyvin varma.”
(Opinto-ohjaaja, lukio, H2.)
Sen sijaan Ohjaamon ohjaajat ajattelivat, että he voivat ja saavat myös aktiivisesti ehdottaa erilaisia vaihtoehtoja ohjattaville. Erityisesti toinen haastattelemistamme Ohjaamojen työntekijöistä näki aktiivisen tarjoamisen myös keinona purkaa segregaatiota ja kannustaa ohjattavia epätyypillisiin valintoihin.
[keskustelua sukupuolittuneiden valintojen purkamisesta]
”Et sielt on automaattisesti suljettu osa aloista pois, itse jo. Et vaik mä niitä tarjoilenkin nii ei ne oo mahdollisia aloja. ”
(Ohjaaja, Ohjaamo, H1.)
Vaikka opinto-ohjaajat ja Ohjaamojen ohjaajat vaikuttavat asemoivan itsensä jossain määrin eri tavoin alavalinnan prosessissa, he kaikki kokivat sukupuolittuneisiin valintoihin vaikuttamisen tärkeänä. Siinä missä Ohjaamon työntekijä näki aktiivisen alojen tarjoamisen keinona purkaa segregaatiota, opinto-ohjaajat näkivät keinoiksi enemminkin ammatteihin ja palkkoihin liittyvän tiedon jakamisen.
Ammatillisten oppilaitosten opetuksessa tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistäminen kytkeytyy käytännön järjestelyihin
Sen lisäksi, että nuorisotyössä pyritään ei-sukupuolittavaan kielenkäyttöön ja stereotypioiden haastamiseen ja uraohjauksessa tiedonjakamiseen sekä moninaisten esikuva-ammattilaisten esiin tuomiseen, tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta edistetään myös opetuksessa. Haastattelimme seitsemää ammatillisissa oppilaitoksissa työskentelevää opettajaa, jotka kertoivat tasa-arvon edistämisen kytkeytyvän hyvin konkreettisisiin käytännönjärjestelyihin. Esimerkiksi yksi haastateltavista kertoi seuraavaa ammatillisten oppituntien järjestelyistä liittyen romanikulttuurin perinteisiin:
”me yhessä mietittiin, koska ne eivät saaneet vanhemmat naiset nähdä nuorempia naisia jotka oli vaikka siellä keittiössä töissä, se oli järjestely niin että ne kulki eri ovista. Meillä on monta sisäänkäyntiä, että eivät sitten.”
(Opettaja, ammatillinen oppilaitos, H7.)
Opettajan kertoman mukaan järjestely oli toiminut hyvin ja lisäsi yhdenvertaisuutta ottamalla huomioon romanikulttuuriin liittyvät kunnioitussäännöt. Toinen opettaja taas kertoi sukupuolirajat ylittävistä liikuntatunneista sekä pukuhuonejärjestelyistä:
”et meidän koulussahan ei oo, sukupuolijakaumaa liikunnassa tai missään tämmösessä. Eli meidän liikunnantunnit on aina luokkakohtasia. […] Pukuhuoneet on. Tytöille ja pojille. Mutta meillä on sitten myös kolmas pukuhuone jota saa käyttää jos ei halua mennä kumpaankaan edellä mainituista”
(Opettaja, ammatillinen oppilaitos, H4.)
Suomessa koululiikunnan sukupuolittaiset ryhmäjaot ovat säilyneet pitkään, vaikka opetussuunnitelma ei tällaista jakoa edellytä. Monessa muussa maassa koululiikunta tapahtuukin sekaryhmissä. Koululiikunnan sukupuolen mukaiset ryhmäjaot herättävät paljon tunteita sekä puolesta että vastaan, mutta Päivi Bergin ja Marja Kokon haastattelemien sateenkaarinuorten mielestä sekaryhmät sekä unisex-pukuhuoneet ovat tavoiteltavia keinoja purkaa myös sateenkaarinuoria vahingoittavia käytäntöjä.
Useat ammatillisten opettajien kuvaamat tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta edistävät käytännöt liittyivät opiskelijoiden sosioekonomisiin eroihin. Tavallisesti haastateltavat kuvasivat oppilaitosten joustavuutta opiskeluun tarvittavien välineiden hankinnassa sekä herkkyyttä tunnistaa niiden opiskelijoiden tarve tukeen ja kannustukseen, jotka eivät saaneet rahallista tukea tai kannustusta perheiltään. Yhdessä oppilaitoksessa oli lisäksi kokeiltu kaikille avointa ilmaista aamupalaa, joka ei kuitenkaan ollut saavuttanut suurta suosiota opiskelijoiden keskuudessa.
Työelämäyhteistyö ja oman aseman tiedostaminen tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämisen kipupisteitä
Olen tässä kirjoituksessa kuvannut haastattelemiemme ohjaajien ja opettajien kertomia käytäntöjä tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämiseksi. Haastatteluissa tuli ilmi monia toimintamalleja ja käytäntöjä, joista toiset olivat haastateltavien henkilökohtaisesti toteuttamia, toiset taas koko oppilaitosta tai organisaatiota koskevia.
Analyysin perusteella tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämisen tavoissa ja kohteissa vaikuttaisi olevan kaksi tärkeää, mutta vähemmälle huomiolle jäänyttä tai haastavaksi koettua ulottuvuutta. Ensimmäinen on ohjaajien ja opettajien oman aseman tunnistaminen tietyn kulttuurin edustajana. Muuta kuin kotimaisia kieliä äidinkielenään puhuvien nuorten huomioiminen koettiin tärkeänä ja siihen oli olemassa yhdenvertaisuutta edistäviä toimintatapoja, kuten materiaalien käännökset usealle kielelle ja piirtäminen vuorovaikutuksen tukena. Vaikuttaakin siltä, että kulttuuritietoisuus tarkoittaa useimmiten kielikysymysten huomioimista. Harvemmassa sen sijaan olivat haastateltavien kuvaukset kulttuuriin liittyvästä itsereflektiosta (esimerkiksi suomalaisuus, valkoihoisuus, korkeakoulutausta) tai eri kulttuureihin liittyvien stereotypioiden haastamisesta.
Poikkeuksen muodostaa yksi haastattelu, jossa monikulttuurisuusteemojen parissa kehitystyötä tehnyt nuorisotyön ohjaajan kuvailu työyhteisön käyvän sisäistä keskustelua kulttuurisesta itsereflektiosta:
”Me reflektoidaan niit asioita keskenämme työyhteisössä paljon ja mietitään paljon just sitä, että ei asettais jotenkin työntekijänä sitä omaa kulttuuritaustaa tai omia tapojaan sellaiseks normiks ja että peilais niitten nuorten niit kulttuureja siihen.”
(Ohjaaja, nuorisotyö, H5.)
Emme haastatteluissa systemaattisesti kysyneet ohjaajan omien ominaisuuksien merkityksistä ohjausprosessissa, ja haastattelukysymykset saattoivatkin ohjata haastateltavia vastaamaan vain ohjattavan ominaisuuksiin liittyen. Toisaalta kulttuuritietoista opetusta ja ohjausta on edistetty opetussuunnitelmissa ja erilaisissa täydennyskoulutuksissa jo monia vuosia. Olisi voinutkin olettaa, että osallistujat olisivat pohtineet enemmän oman asemaansa merkitystä tietyn kulttuurin edustajana.
Toinen tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämisen ongelmakohta vaikuttaa olevan oppilaitosten työelämä- ja korkeakouluyhteistyö. Useimmat haastateltavista kertoivat, etteivät olleet huomanneet, että tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämiseen olisi erityisemmin kiinnitetty huomiota tässä yhteydessä.
Sen sijaan ammatilliset opettajat kertoivat tilanteista, joissa opiskelijoita ei ollut kohdeltu työssäoppimispaikoissa tasa-arvoisesti, vaan työtehtäviä oli määritelty esimerkiksi sukupuolen mukaan. Alla olevassa esimerkissä yksi opettaja kertoo tilanteesta, jossa miespuolinen opiskelija ei ollut päässyt harjoitteluun myymälän naistenvaateosastolle, vaan sukupuolensa takia opiskelija oltiin katsottu sopivaksi myymään ainoastaan miestenvaatteita.
”No yks opiskelija mulla on nyt tänä vuonna ollu sellanen joka haki siis tämmöseen vaateliikkeeseen, hän halus muotikaupan näyttöä suorittaa ja olis ollut, siis hän oli miespuolinen opiskelija ja olis halunnu, ehkä myös tutustua naistenvaatteiden myyntiin mutta, siellä liikkeessä hänet pistettiin miestenvaateosastolle ja, siellä hän sitten suoritti koko harjottelujaksonsa. Et siinä tuli sitten tän, työnantajan puolelta tämmönen sukupuolijakauma että meillä miehet myy vaan miesten vaatteita piste.[…] sitten siinä näytön yhteydessä käytiin ihan läpi että opiskelija halus sen nostaa esiin että, voiskohan tää yritys jatkossa pohtia vähän enemmän. Ja siellä sit tietenkin työpaikkaohjaaja oli vuoropäällikkö niin hänen kätensä on aika sidotut, tähän että kun isompi ketju kyseessä. Mutta lupasi viedä asiaa eteenpäin.”
(Opettaja, ammatillinen oppilaitos, H4.)
Kyseisessä tapauksessa työpaikan epätasa-arvoisen toimintatavan kyseenalaistaminen oli jäänyt opiskelijan oman aktiivisuuden varaan. Jatkossa olisi tärkeää kehittää koulujen korkeakoulu- ja työelämäyhteistyötä niin, että velvoitteet edistää tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta toteutuisivat myös yritys- ja korkeakouluvierailuilla ja näiden mainoksissa, työssäoppimisjaksoilla sekä esimerkiksi TET-harjoitteluissa. On tärkeää, ettei epätasa-arvoisten käytäntöjen korjaaminen jää nuorten ja opiskelijoiden harteille, vaan että niihin luodaan organisaatioiden yhtenäiset toimintamallit. On aika kaivaa arkistojen perällä pölyttyvät tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmat ja päivittää niihin tavoitteet ja toimintamallit myös korkeakoulu- ja työelämäyhteistyön tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden toteuttamiseen.
Tutkija Jenni Lahtinen, VTM, tohtorikoulutettava, Nuorisotutkimusverkosto, Helsingin yliopisto
Kirjoittaja työskentelee tutkijana Nuorisotutkimusverkostossa Potentiaali-hankkeessa, jossa kehitetään sukupuoli- ja kulttuuritietoisen ohjauksen toimintamallia opetus- ja ohjaushenkilöstölle. Lisäksi Lahtinen on tohtoriopiskelija Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden tohtoriohjelmassa. Hänen väitöstutkimuksensa aihe on ammattiin opiskelevien nuorten ystävyydet ja yhteisöt.